(Julkaistu Karjala-lehdessä syyskuussa 2014)

Moskovan välirauhansopimuksesta ja jatkosodan päättymisestä tuli hiljattain kuluneeksi 70- vuotta. Kun olin lähdössä pitämään puhetta sodan päättymisen muistotilaisuuteen, teinipoikani kysyi, miksi näitä sotia pitää aina muistella kun Karjalakin rauhansopimuksessa menetettiin. Miksi ikävät menneisyyden tapahtumat pitää tuoda esiin kerta toisensa jälkeen? Niin, vastauksen muotoilua jouduin itsekin miettimään.

Vaikka sotia onkin tänä päivänä vähemmän kuin koskaan ennen ihmiskunnan historiassa, joudumme silti päivittäin lukemaan uutisia sodan kauheuksista eri puolilta maailmaa, viime aikoina myös lähialueeltamme Ukrainasta. Sodat synnyttävät aina paljon inhimillistä kärsimystä ja hätää. Esimerkiksi Syyrian sodan kauheudet ovat ajaneet miljoonia ihmisiä kodeistaan pakolaisiksi sekä maan sisällä että muihin maihin ympäri maailmaa. Useimmille meistä sellainen hätä tuntuu nykyisessä vauraassa Suomessa hyvin kaukaiselta asialta, vaikka Helsingistä Kiovaan ei olekaan juuri pidempi matka kuin Helsingistä Utsjoelle.

On kuitenkin hyvä muistaa että 70- vuotta sitten jatkosodan päättyessä siirtoväkeä oli Suomessa kokonaisuudessaan noin 420 000 henkeä eli 11 % Suomen silloisesta väkiluvusta. Nämä ihmiset olivat joutuneet lähtemään menetetystä Karjalasta sekä Petsamosta. Siirtoväen asuttaminen ja auttaminen uuden elämän alkuun oli massiivinen ponnistus pienelle sodan runtelemalle maalle. Nykyiset Suomen taloudelliset haasteet asettuvat mittasuhteisiin kun vertaamme niitä tilanteeseen jossa Suomi oli sodan jälkeen. Karjalan menetys oli paitsi meille karjalaisille erityisen raskas, myös taloudellisesti suuri menetys koko Suomelle. Menetetyt alueet muodostivat 10 % Suomen teollisuustuotannosta ja 12 % peltopinta-alasta.

Suomessa ihmiset jotka ovat kokeneet sodan ja pakoon lähtemisen tuskan alkavat käydä vähiin. Näin ollen vaarana on että unohdamme kuinka kovan hinnan olemme joutuneet vapaudestamme maksamaan. Miten nuoremmat sukupolvet ymmärtäisivät kansakuntamme tekemien uhrausten suuruusluokan ja merkityksen, jos mekään emme tekisi työtä sen eteen?

Näen asian niin että maamme vaiheiden tunteminen on osa kansallista identiteettiä. Miten voimme ymmärtää keitä olemme ja mistä tulemme, jos emme tunne juuriamme ja aiempien sukupolvien uhrauksia? Alati monimutkaistuvassa ja globalisoituvassa maailmassa itseymmärryksen tarve vain korostuu.

Loppujen lopuksi rauhansopimus ja erityisesti rauha ovat kuitenkin iloisia asioita. Vaikka menetykset olivat suuria, saimme säilyttää itsenäisyyden. Siitä kiitos kaikille sotiemme veteraaneille. Ehkä meillä suomalaisilla on joskus taipumusta liialliseenkin synkkyyteen. Olkaamme iloisia ja ylpeitä siitä mitä olemme saavuttaneet ja katsokaamme toiveikkaina tulevaisuuteen.

Marjo Matikainen-Kallström
Karjalan liiton puheenjohtaja