Viimeisiä lakiehdotuksia viedään ja sen huomaa. Kaivoslakia (vuodelta 1965) on käsitelty eduskunnassa pitkään ja hartaasti ja sitten Talousvaliokunnassa saatiin aikaan viime metreillä kunnon härdelli. Osittain olen itse siihen syyllinen, osittain syynä oli vihreiden neuvottelukyvyttömyys tai -haluttomuus.

Ministeri Pekkarisen kanssa kävin pitkään ja hartaasti vääntöjä lain eri yksityiskohdista, sekavuudesta, tulkinnoista, korvausperusteista ja byrokratiasta – esimerkiksi. Onneksi asiantuntijoiden lausuntoja tällä sektorilla kuunneltiin. Luulen, että me neuvottelijat olemme molemmat saavutettuun kompromissiin kutakuinkin tyytyväisiä – molemmat jouduimme antamaan periksi, mutta näinhän se aina on.

Pitkän ja isoja asioita sisältäneen prosessin päätteeksi viimeiseksi vääntöasiaksi jäi koneellisen kullankaivuun mahdollinen jatkuminen. Nykyiset ympäristöluvat ovat voimassa kymmenen vuotta ja mielestäni olisi ollut loogista, että laki olisi kunnioittanut näitä lupia ja sallinut yritysluvat yhtä pitkälle. Hallituksen esitys oli kahdeksan vuotta ja Kullankaivajat halusivat viittätoista. Vihreät olisivat suostuneet valtavan väännön jälkeen yhdeksään vuoteen. Minä en nähnyt tätä mitenkään perusteltavana, joten kun en voinut olla kymmenen vuoden takana (hallituksen esitys kahdeksan ja neuvottelutulos yhdeksän) niin pidättäydyin kokonaan äänestämästä.

Niin siinä sitten kävi, että äänestystulos valiokunnassa meni tasan, arpa ratkaisi ja opposition ehdotus (15) meni läpi. Todennäköisesti tämä asia lähetetään vielä isosta salista Suuren valiokuntaan, jossa esitys muuttunee hallituksen esityksen mukaiseksi.

Jäin ihmettelemään, että kun me kaikki muut olemme pitkin matkaa antaneet tahoillamme periksi saadaksemme hyvää lainsäädäntöä aikaan, niin miksi vihreät eivät siihen kykene. Ja vielä sitäkin, että vihreät etunojassa haluavat ympäristölupia, mutta kun sitten niitä ympäristölupia pitäisi kunnioittaa toisinpäin, niin se ei heille käy. Yksipuolista ja yksisuuntaista! Vaalit lähenevät …