Mauri Sariola -seuran lehti 2010
Kesälukemista Sammatissa

Lämmin kesäinen sade rummuttaa kattoa ja valuu ikkunoissa pehmentäen maiseman utuiseksi. Sisällä on kotoisaa ja lokoisaa. Koska puutarhatöihin ei pääse voi hyvällä omallatunnolla syventyä lukemaan. Nuoruuden kesäkirjoihin kuuluivat ehdottomasti dekkarit, tietysti myös Mauri Sariolan. Niitä oli helppo ahmia sadepäivien ratoksi.

Vasta myöhemmin minulle on selvinnyt, että samaan aikaan kun minä luin Sariolan kirjoja kesäpaikassamme Sammatissa, kirjailija kirjoitti uusia teoksia – myöskin kesäpaikassaan Sammatissa. Ehkäpä juuri siksi kirjojen usein tarkat ja seikkaperäiset luontokuvaukset ovat helposti avautuneet mielikuviksi ja tuntuneet luonnollisilta ja todellisilta.

Kirjassaan ”Aina roiskuu kun rapataan” Sariola maalailee niin maaseutua kuin kaupunkiakin: ”Tie piirtyi heidän edessään vihreitten kenttien keskelle leikkautuneena mahtavana nauhana, silmiähivelevin loivin kaartein taivaanrantaan kadoten. Pääkaupungin kivitalojen puristus, sen katujen yllä väreillyt paahtava helle ja ihmisten töykeä, utelias tuijotus olivat jääneet taakse.”

Nuorena tuli luettua paljon, mitä käsiinsä vain sai. Edelleen on kausia, jolloin luen paljon, nykyisin tietysti työ- ja perhetilanne vaikuttavat ajankäyttöön. Tuolloin nuorena tiedon tulva oli paljon vähäisempää kuin tänä päivänä, siksi jo kirjan kannen kuvituskin jäi usein pysyvästi mieleen. Se vaikutti jo etukäteen tunnelmaan, jonka vallassa kirjan lukemisen aloitti.

Nyt kirjoja uudelleen lukiessa niihin suhtautuu toisaalta paljon kriittisemmin, toisaalta hyväksyen ne oman aikansa yhteiskunnan ja asenteiden kuvaukseksi. Sariolan tuotannon alkuvuosina 1950-luvulla ilmapiiri Suomessa oli peräti erilainen kuin nyt. Sota-aika oli silloin vielä lähimenneisyyttä ja vilahteleekin teoksissa henkilöiden taustoissa ja muistumissa.

 Sariolan naiskuva samanaikaisesti harmittaa ja hymyilyttää. Kauniit, sopivasti muodokkaat naiset ovat silmänilo, jota Sariola kirjoissaan innokkaasti kuvailee. Toisessa ääripäässä ovat ikääntyneet, rupsahtaneet ja mielenkiinnottomat lähes sukupuolettomat olennot. Naiset ovat joka tapauksessa vain miehisen  maailman rekvisiittaa, elämän pääosassa ovat miehet. Nimismies Teerisuon ajatukseksi on kirjoitettu naisia koskeva, masentava lainalaisuus: ”Hän vähät välitti siitä luonnonlaista, että aviovaimot vanhetessaan kävivät vuosi vuodelta pisteliäimmiksi.”

Vaikka Sariola kirjaili tuotteliaimpina vuosinaan suorastaan liukuhihnalta, hänen käyttämänsä kieli oli varsinkin alkuaikoina hyvinkin vivahteikasta. Nykyaikana tuskin törmää kirjallisuudessa, saatikka puheessa, ”hölseiseen” lumeen, ”oneaan” oloon tai tarjottuun ”rasaan”. Kielen rikkaus ja monien sanontojen runsaus ovatkin Sariolan teosten ominaisinta ja parasta antia.

Luontokuvausten ohella Sariolan kirjat tulvivat tarkkoja kuvauksia ihmisten olemuksesta, kasvoista ja ilmeistä. Silmiä siristellään, korvallista raavitaan, punastutaan ja kalvetaan. Usein juoni etenee varsin hitaasti hukkuen runsaaseen kuvalliseen kerrontaan. Sateisena kesäpäivänä sillä oli omien muistikuvieni mukaan hyvin leppoistava vaikutus.

Mitenkähän meidän nuorin sukupolvi, jonka kielikin toimii lyhenteillä kuten kvg, LOL tai asap, suhtautuu Sariolan tuotantoon. Onkohan se heidän mielestään retroa, ellei peräti vintagea.

Marjo Matikainen-Kallström
kansanedustaja
kesäsammattilainen